Päätin etten kommentoi Fiemmen kisoja tällä kertaa. Niitä on kommentoitu jo aivan riittävästi. Edellisestä kirjoituksesta on noin kuukausi. Elämä jatkuu ja kuopasta on noustu. 


  Nmm kisojen pettymyksestä toipumiseen meni niin henkisesti, kuin fyysisestikin yllättävän kauan. Vielä Keuruun 30km olin täysin kuutamolla, vaikka pystyinkin hiihtämään kolmanneksi. Outoa kyllä tuo huono hiihto nosti harjoitus motivaationi aivan uudelle tasolle. Urheiluun löytyi taas se positiivinen kipinä mikä oli lähes täysin kadonnut, piiskatessani itseäni kohti mm mitalia. Silloin kaiken oli PAKKO onnistua, oli pakko onnistua harjoituksissa, nukkumisessa, syömisessä ja median edessä. Tuo pakko oli kaikista suurin este miksen tavoitettani saavuttanut ja sen pakon rakensin ihan itse, samalla lailla kuin urheilijalla on vastuu harjoittelustaan on myös tulos tavoite urheilijalla ja joskus haaveista koituvat paineet kasvat turhan suuriksi, niistä tulee ikäänkuin krooninen jännitys tila elimistöön. Tämä tila purkautui siihen pettymykseen mm kisojen jälkeen. Paineet olivat ohi ja pystyin rehellisesti analysoimaan tapahtumia. Samalla tajusin myös yhden erittäin tärkeän seikan, tämä on vain urheilua. Teen tätä itselleni koska rakastan sitä mitä teen. Jos epäonnistumisia tulee ne eivät kaada koko maailmaa. Murehtiminen ei vie minua urheilijana eteenpäin.


 
 Nuorten SM-sprintti. Onnistunut hiihto. Sija. 3. Voittaja Ville Ahonen, Toinen Rikhard Mäki-Heikkilä. Kuva: kisasivut

      Kävin noin viikko sitten Varalassa mattotestissä. Suurin syy oli mieltä vaivannut epävarmuus, siitä oliko kaikki kropassa sittenkään kunnossa. Sairastelun jälkeen olin ollut jo pitkään tuntosarvet pystyssä. Tulos oli kohtuullinen ja se oli tärkeintä, koska nyt tiesin itse että kropassa on kaikki ok, pystyin rentoutumaan ja nauttimaan taas tekemisestä. Jonkin verran huolta herätti rasvan määrä kehossa(3,2kg), joka on melko vähän. Se kertoi myös hyvin miksi hyydyin pidemmillä lenkeillä, kehossa ei yksinkertaisesti riittäneet energiat ja samasta syystä saattoivat johtua sairastelutkin. Mielestäni olen aina hoitanut syömä puolen melko mallikkaasti. Syön Herbalifen lisäravinteita ja runsaasti marjoja,hedelmiä ja vihanneksia. Ongelmana onkin lähinnä ollut liian vähäinen ruuan määrä. Olen urheilijaksi melko pieni ruokainen, enkä oikein sitä pysty edes lisäämään. Sisään ei vain mene riittävästi tavaraa. Loppu kaudesta yritämmekin panostaa määrän sijasta laatuun ruuan suhteen.

      Olen selaillut myös aikasempien vuosien harjoittelua ja samalla on vahvistunut se kuva, että olemme tehneet paljon asioita oikein. Myös menneellä harjoitus kaudella mukaan lukien liiton leirit. Leireillä harjotusten toteutus vain on ehkä poikennut aikaisemmasta. Ennen pidin paremmin oman pääni. Vauhdit eivät karkailleet ja kuuntelin kehoa. Nyt annoin porukan viedä ja monesti harjoitusten jälkeen harmittelin miksi tuli mentyä vähän yli vauhtista omaan olooni nähden, enkä tainnut olla ainoa. Näissä tilanteissa vaadittaisiin valmentajalta selvää jämäkkyyttä jos urheilija ei itse pysty tilannetta näkemään. Eihän se helppoa ole kun kyseessä on lähes aikuiset urheilijat ja monenlaista mielipidettä roikkuu ilmassa. Keskinäinen luottamus urheilijoiden ja johdon välillä on kaiken a ja o. Se että henkilökohtaiset valmentajat ja liitto pääsisivät ymmärrykseen olisi lähes yhtä tärkeää. Erimielisyyksien minimointi auttaisi niin urheilijaa kuin johtoakin.
      Lupasin olla kommentoimatta Fiemmeä mutta pakko on sanoa, että kun suomalaisten haastatteluja katsoo niin kyllähän se läpi paistaa ettei ihan kaikista asioista ole päästy ymmärrykseen. Ymmärtäähän sen, ei hiihdettäviä matkoja voi ilmoittaa kahta päivää ennen starttia kun hiihtoon pitäisi latautua viikkoja.

-Antti

 

Mm kisoista on kulunut nyt noin viikko. Sinä aikana olen kerinnyt ajattelemaan monenlaista, miksi kisat meni miten meni, mitä olen tehnyt väärin ja kenen syy se on. Olen myös kerrannut elämää ja harjoitteluani ja yrittänyt löytää syitä. Tässä niistä jotain.

   Viimeiset kaksi kauttani ovat ylittäneet odotukseni kaikilla saroilla, olen saavuttanut eyowf kultaa, lukuisia Suomen mestaruuksia ja paljon muuta. Molempia vuosia on edeltänyt onnistunut harjoituskausi. Viimeisin nuorten maajoukkueen mukana. En tainnut sinä aikana olla myöskään kertaakaan kipeänä jos se jostain kertoo...
        Lähdin siis suurin odotuksin tähän kauteen. Keväällä harjoittelin innokkaasti. Lumien sulettua lähdin heti rinkan kanssa vaeltamaan. Taisin siinä tehdä jonkin sortin oman lenkki ennätyksenikin kun meloimme isän kanssa lähes 10 tuntia putkeen. Kesäkuun Norjan reissu meni myös täydellisesti. Harjoittelin todella kovaa. Yli 50 tuntia kahteen viikkoon. Kotiin palattuani olin viikon kotona ennen ylläksen leiriä, jossa tuli taas keräiltyä. Kehossa oli kuormitusta ,sen tunsi, mutta kotona olo taas parani ja kroppa palautui, tästä oli tulossa hyvä vuosi.
     Syksy alkoi lähestyä, olin jo tehnyt muutaman tyhmän valinnan. Olo oli stressaantunut  ja väsynyt, väkisin piti sinne Vuokattiinkin lähteä matolle. Kello pysähtyi aikaan 25minuuttia, maskin takaa näkyi nyrpeitä ilmeitä, viikon päästä pitäisi lähteä Bulgariaan 2000m 3viikoksi ja pojan kroppa on ihan pihalla. Kotona kuitenkin sain onnituneen kovan tehon, reitti ennätys omaan testiin. Sain lähtöluvan ja niin sitä mentiin.
     Ensimmäinen viikko korkealla menee minulta hyvin(paitsi ruoka pahaa), kunnes päätän vetää rentoja juoksu vetoja kentällä ja reisi revähtää, kukaan ei auta, konkkaan huoneeseeni ja menen suihkuun istumaan kylmään. Jääpussin kanssa vietettiin se ilta, mutta seuraavana aamuna lähdin jo rullahiihtämään, nerokasta. Pystyin  hädin tuskin kävelemään ja lähdin rullahiihtämään? Paha sai palkkansa ja kaaduin lenkin puolessa välissä, jalan päälle. Repeämä pahenee ja pitkittyy. Viimeisellä viikolla pääsen taas reenaamaan kunnolla, ainakin yhden reenin. Toisessa reenissä nousee kuume ja sinne meni loppu reissu. Palaan kotiin pettyneenä ja "montussa". Siitä montusta ei pariin viikkoon noustu.

     On alkutalvi matkustan Olokselle. Bulgarian vaikeudet on voitettu hyviä merkkejä on taas ollut. Viikko aikaa oloksen kisoihin, joita odotan itsevarmana. Treenit on kuitenkin kuraa. Väkisin keräilen tunteja, ihan sama miltä tuntuu. Kisat menee sen mukaisesti, ei mitään hajua sijoituksista mutta ne eivät olleet hyviä. Suoraan Ylläkselle, siellä viikko määrää. Olotila on huono ja jollain keinolla saan pakerrettua viikon kasaan. Kotona rauhoitellaan ei vielä kiirettä. Kontionlahden kisoissa ihan hyviä tuloksia. Olen tyytyväinen.
    Jouluun pari viikkoa, elämässä kriisejä. Kroppa reagoi eikä anna nukkua. Uni rytmi 02-9. Ei hyvä. Väsyttää päivällä eikä palaudu yöllä. Lopetan reenaamisen. Kaksi viikkoa ja alkaa tehota. Ei mitään maagista, mutta parempaa. Saarijärvellä tuntuu jo ihan hyvältä ja Vantaalla vielä paremmalta, pääsen sittenkin kuntoon kisoihin! Annan innostuneena jo mitallitoive lausuntoja.
    Kisat tuli, ja kisat meni. Olin statisti, en voinut kuin yrittää kestää sen tuskan mitä kroppa kisassa antoi, eikä se riittänyt mihinkään. Tiedän että venäläiset harjottelee kovemmin. Tiedän myös sen että hyvänä päivänä olisin hiihtänyt mitallille, en voittanut. Kisat kruunasi flussa, jonka johdosta pääsin eilen vasta treenaamaan. Harjoitus motivaatio olisi nyt kova, jos vaan kroppa antaisi myöden.

   Kuuntelin Sotcin kisan selostusta ja Roposta. Hyviä mietteitä, kovin vähän vastauksia. Onko mitään hajua miten meidän pitäisi harjoitella? Kellään? On mulla ajatuksia, se on eri asia toimiiko ne, osaanko aina tehdä ne oikeat valinnat ja reenata sillon kun pitää ja sen verran kun pitää. Ei se mulla siitä jää kiinni paljonko pitää. Reenaisin vaikka kellon ympäri jos pystyisi, muttakun ei pysty.

-Antti